Energiamixin sokea piste 2026: vesi, e-jäte ja raudan kierto

Energiamix on muutakin kuin teravattitunteja

Kun Bitcoinin energiankulutuksesta kiistellään, luku on melkein aina sama: teravattitunti. Verkko kuluttaa suunnilleen Thaimaan verran sähköä, kriitikot pitävät sitä tuhlauksena, puolustajat huomauttavat kasvavasta uusiutuvan osuudesta, ja keskustelu päättyy riitaan siitä, onko vihreä prosentti noin 52 vai lähes 60. Pörssikurssi ei tätä ratkaise: Bitcoin vaihtoi omistajaa noin 74 766 eurolla (CoinGecko), ja verkon markkina-arvo oli noin 1,5 biljoonaa euroa riippumatta siitä, mistä sen sähkö tuli.

Teravattitunti on kuitenkin vain osa tarinaa. Se mittaa energiaa, ei ainetta. Yksikään kilowattiluku ei kerro, montako litraa vettä haihtui sen sähkön tuottamiseen, montako kiloa piitä ja kuparia on louhintahallin räkeissä, tai mihin ne räkit päätyvät, kun ne puolentoista vuoden kuluttua muuttuvat kannattamattomiksi. Suomalaisessa keskustelussa energiamix on jo käyty läpi viideltä kantilta: kulutuksen kokonaiskuva, kuka mittaa vihreän luvun, verkko ja konesalivero, ydinvoiman omistus sekä stakingin lähes nolla. Kaikki viisi mittaavat sähköä.

Tämä juttu kääntää katseen siihen, mitä sähköluku ei näytä. Louhinnan jalanjälki on myös vettä, elektroniikkajätettä ja laitteiden valmistukseen sitoutunutta hiiltä, ja mitä puhtaammaksi pohjoismainen sähkö muuttuu, sitä suuremmaksi juuri nämä erät kasvavat suhteessa kokonaisuuteen. Se on energiamix-keskustelun sokea piste, ja Suomi on sen tutkimiseen poikkeuksellisen hyvä paikka.

Kolme lukua, jotka eivät näy sähkölaskussa

Aloitetaan mittakaavasta. Digiconomistin reaaliaikainen malli (Alex de Vries, VU Amsterdam) arvioi Bitcoin-verkon vuosikulutukseksi noin 204,44 TWh, hiilijalanjäljeksi 114,03 miljoonaa tonnia CO2 ja sähkön osuudeksi noin 74,74 prosenttia louhijoiden tuloista (Digiconomist). Sama malli laskee kuitenkin kolme muutakin lukua, jotka harvoin pääsevät otsikoihin: vettä noin 3 222 gigalitraa vuodessa, elektroniikkajätettä noin 23,03 kilotonnia vuodessa sekä transaktiota kohden 12 659 litraa vettä ja 90,5 grammaa e-jätettä.

Nämä ovat de Vriesin ylhäältä alas -mallin arvioita, ja ne ovat yhtä kiisteltyjä kuin itse sähköluku. Cambridgen alhaalta ylös -tutkimus (huhtikuu 2025) päätyi selvästi matalampaan sähkönkulutukseen, noin 138 TWh, ja arvioi kestävän energian osuudeksi 52,4 prosenttia (Cambridge Judge Business School). Vedestä ja e-jätteestä Cambridge ei julkaise lukua lainkaan. Se on jo itsessään kertovaa: ainoa taho, joka näitä seuraa säännöllisesti, on verkon äänekkäin kriitikko.

Ethereumin siirtyminen Proof of Stakeen vuonna 2022 pudotti sen sähkönkulutuksen noin 0,0026 terawattituntiin, yli 99,98 prosentin lasku (ethereum.org). Siksi oheinen taulukko asettaa molemmat rinnakkain: ero ei ole vain sähkössä vaan jokaisessa fyysisessä erässä.

Vesi: suurin osa jalanjäljestä ei synny louhoksella

Vesijalanjälki on näistä kolmesta yllättävin, koska se ei synny siellä, missä sitä odottaisi. De Vriesin tutkimus arvioi keskimääräisen Bitcoin-transaktion vedenkulutukseksi noin 16 000 litraa ja koko verkon vuosikulutukseksi yli 2 200 gigalitraa vuonna 2023, enemmän kuin koko perinteisen rahoitusjärjestelmän arviolta noin 1 800 gigalitraa (Greenpeace). Yhdysvaltain louhijat kuluttavat hänen mukaansa noin 120 gigalitraa vuodessa, suunnilleen 300 000 kotitalouden verran.

Ratkaiseva yksityiskohta on se, mistä vesi tulee. ”Suora vedenkulutus edustaa 10-20 prosenttia Bitcoin-louhinnan koko vesijalanjäljestä”, de Vries tiivistää Yhdysvaltain osalta. Toisin sanoen hallin jäähdytys on pieni osa; loput 80-90 prosenttia vedestä haihtuu muualla, sähkön tuotannossa: vesivoimalan tekoaltaan pinnasta ja lämpövoimalan jäähdytystorneista. Vesijalanjälki ei siis ole ensisijaisesti louhoksen ongelma vaan voimalan.

Tästä seuraa myös se, miksi per-transaktio-luku kannattaa ottaa varauksella. Sähkö ja vesi seuraavat verkon laskentatehoa ja lohkoja, eivät maksujen määrää; kun transaktiot niputetaan toisen kerroksen ratkaisuihin, transaktiokohtainen luku kasvaa ilman että verkko kuluttaa pisaraakaan enempää. Mielekkäämpi mittari on vuosittainen kokonaisuus, ja sekin on mallinnettu arvio, ei mittarilukema.

Miksi vesijalanjälki seuraa energiamixiä

Jos 80-90 prosenttia vedestä syntyy sähköntuotannossa, vesijalanjälki määräytyy samasta energiamixistä kuin hiilijalanjälkikin. Tuuli- ja aurinkovoima kuluttavat toiminnassaan käytännössä nollan verran vettä. Vesivoimalla on suuri mutta kiistelty haihdutusjalanjälki tekoaltaissa. Lämpö- ja ydinvoima tarvitsevat jäähdytysvettä. Siksi hiili- ja kaasuvetoinen louhinta kuluttaa vettä myös epäsuorasti: de Vriesin arviossa pelkästään Kazakstanin louhijat vievät noin 1 000 gigalitraa vuodessa, kun taas tuulisähköllä pyörivän laitoksen epäsuora vesijalanjälki painuu lähelle nollaa.

Tässä on koko sokean pisteen ydin: sama puhdas mix, joka laskee louhinnan hiilijalanjälkeä, laskee myös sen vesijalanjälkeä, mutta kumpikaan ei näy transaktiokohtaisessa teravattiluvussa. Pohjoismaissa, missä sähkö on tuulta, vettä ja ydinvoimaa, veden ongelma on pieni juuri siksi, että mix on jo puhdas. Se on hyvä uutinen, mutta se myös siirtää painopisteen: kun sähkö ei enää ole ongelma, jäljelle jää rauta.

Suomen kortti: suljettu kierto ja hukkalämpö

Suomessa veden ongelma kutistuu vielä toista kautta. Kylmässä ilmastossa louhintahallit voidaan jäähdyttää vapaalla ilmalla tai suljetun kierron upotusjäähdytyksellä, jossa koneet upotetaan sähköä johtamattomaan nesteeseen. Suljettu kierto ei haihduta vettä samaan tapaan kuin lämpövoimalan avoin jäähdytystorni, ja upotusjäähdytys ottaa lämmön talteen tehokkaasti, eri arvioiden mukaan jopa noin 96 prosenttia (IntechOpen). Jäähdytyksestä tulee näin raaka-aine, ei hukkaerä.

Käytännön mittakaavan antaa MARA Holdingsin hanke, joka lämmittää louhinnan hukkalämmöllä noin 80 000 suomalaisen kodit: vesi kiertää louhureiden läpi, tulee ulos 50-78-asteisena ja pumpataan kaupunkien olemassa olevaan kaukolämpöverkkoon korvaamaan kattiloita (Grist). Seinäjoen Energian kaukolämpöjohtaja Mikko Mursula kuvaa Gristille, että louhinnan lämpö korvasi käytännössä turpeen, öljyn ja puun. Pienten, lämpöä talteen ottavien laitosten on arvioitu olevan koko pohjoismaisen louhinnan suunta (Hashrate Index).

Kaikki eivät osta tarinaa. Greenpeace Nordicin Johanna Fornberg kysyy samassa Gristin jutussa, oikeuttaako hukkalämmön talteenotto koko toimialan olemassaolon, ja vastaa itse kieltävästi. Kritiikissä on pointti: hukkalämpö ratkaisee veden ja osan energiasta, mutta ei kosketa lainkaan sitä jalanjälkeä, joka syntyy itse raudasta. Juuri se on seuraava luku.

E-jäte: jalanjälki, jota puhdas sähkö ei poista

Siinä missä vesi- ja hiilijalanjälki kutistuvat puhtaalla mixillä, elektroniikkajäte ei kutistu lainkaan. Se syntyy raudasta, ei sähköstä. De Vriesin ja Christian Stollin tutkimus arvioi Bitcoin-verkon tuottavan huipussaan noin 30,7 kilotonnia e-jätettä vuodessa ja laski louhureiden keskimääräiseksi taloudelliseksi käyttöiäksi vain 1,29 vuotta (Resources, Conservation and Recycling). Digiconomistin tuore malli antaa matalamman luvun, noin 23 kilotonnia vuodessa, mutta suuruusluokka on sama: kymmeniä tuhansia tonneja romua joka vuosi.

Ongelman ydin on erikoistuminen. ASIC on piiri, joka osaa vain yhden asian, SHA-256-tiivisteen laskennan. Sitä ei voi ohjelmoida pelikoneeksi, tekoälypalvelimeksi eikä edes toisen kryptovaluutan louhintaan. Kun uudempi ja tehokkaampi malli tekee vanhasta kannattamattoman, laitteella ei ole jälkikäyttöä samalla tavalla kuin näytönohjaimella, jonka pelaaja tai konesali ostaa seuraavaksi. ASIC siirtyy usein suoraan hyllystä romuksi. Tämä on se osa jalanjälkeä, jota tuulisähkö tai ydinvoima ei korjaa grammaakaan.

Kuinka kauan ASIC elää: taloudellinen ikä vastaan tekninen ikä

E-jätearvio on kuitenkin yhtä herkkä oletuksille kuin vesiluku. Koko luku riippuu siitä, kuinka pitkäksi louhurin elinikä oletetaan, ja siinä on iso haarukka. De Vriesin 1,29 vuotta kuvaa taloudellista ikää: sitä hetkeä, jolloin kone lakkaa tuottamasta voittoa halvimmallakaan sähköllä. Tekninen, fyysinen ikä on aivan toista luokkaa, tyypillisesti 5-7 vuotta ja parhaimmillaan lähes kymmenen, jos kone vain pysyy päällä.

Erotus ei ole akateeminen. Jälkimarkkina siirtää Suomessa tai Yhdysvalloissa kannattamattomaksi käyneitä koneita alueille, joissa sähkö on vielä halvempaa, ja pidentää niiden taloudellista ikää vuosilla. Se laskee e-jätteen kokonaismäärää mutta samalla vain siirtää romun syntypaikan sinne, missä kierrätysinfra on heikoin. Louhurin elinkaari ei siis ole pelkkä tekninen kysymys vaan katekysymys: kun poisto syö katteen, kone poistuu käytöstä riippumatta siitä, montako vuotta siinä olisi teknisesti jäljellä.

Raudan upotettu jalanjälki: paino on valmistuksessa

E-jäte on raudan loppu, mutta raudalla on myös alku. Louhurin valmistaminen kuluttaa energiaa ja raaka-aineita jo ennen kuin se laskee ensimmäistäkään tiivistettä: piikiekkojen puhdastilat, harvinaiset metallit, kuljetukset ja kokoonpano. Tämä valmistukseen sitoutunut hiili ja materiaali ei näy sähkölaskussa lainkaan, koska se on käytetty muualla ja aiemmin.

Louhintalaitteiden elinkaarianalyysi (cradle-to-gate) osoittaa, miksi tällä on väliä. Tutkimuksen mukaan ASIC-piirit ovat ylivoimaisesti suurin yksittäinen valmistusvaiheen vaikuttaja lähes kaikissa ympäristökategorioissa, ja laitteen valmistus voi muodostaa jopa 80 prosenttia koko elinkaaren vaikutuksista riippuen siitä, mistä käytön aikainen sähkö tulee (arXiv). Aiemmat arviot aliarvioivat tämän, koska ne mallinsivat louhuria tavallisena tietokoneena, vaikka sen piirit ovat omaa luokkaansa. Tutkijat huomauttavat myös, että elinkaaren loppupää eli kierrätys jää usein kokonaan kvantifioimatta datan puutteen takia.

Paradoksi: mitä puhtaampi sähkö, sitä enemmän rauta painaa

Tästä syntyy koko jutun vastaväite tavalliselle energiamix-keskustelulle. Kun louhinta pyörii hiilellä tai kaasulla, käytön aikainen sähkö hallitsee jalanjälkeä niin ylivoimaisesti, että valmistus ja romu hukkuvat lukuihin. Mutta kun sähkö puhdistuu, kuten pohjoismaisessa tuuli- ja ydinvoimaverkossa, käytön aikainen hiili painuu lähelle nollaa, ja jäljelle jäävä jalanjälki on yhä suuremmassa määrin juuri sitä rautaa: valmistusta, metalleja ja e-jätettä.

Toisin sanoen pohjoismainen vihreä louhinta on puhdistanut elektronit, mutta ei metallia. Se on tärkeä saavutus, koska hiili ja vesi ovat suurimmat erät, mutta se on vasta puolet työstä. Elinkaarianalyysin logiikalla pätee, että mitä lähemmäs nollaa käytön päästöt painetaan, sitä suuremman suhteellisen osuuden laitteen valmistus vie. Puhdas sähkö ei siis tee jalanjäljestä nollaa; se muuttaa sen muotoa.

Tekoälykilpailu ja konesalivero kiihdyttävät kiertoa

Jos raudan jalanjälki syntyy kierrosta, kaikki mikä nopeuttaa kiertoa kasvattaa myös jalanjälkeä, ja kaksi voimaa painaa juuri nyt kaasua. Ensimmäinen on laitesukupolvien vaihtuminen. Kärkimallit (Bitmainin S23-sarjan luokka) yltävät noin 9,5 jouleen terahashia kohti, kun verkon keskimääräinen tehokkuus on yhä lähempänä 28 J/TH (Hashrate Index). Mitä suurempi ero, sitä nopeammin vanha kalusto muuttuu kannattamattomaksi ja romuksi.

Toinen voima on Suomessa poikkeuksellisen konkreettinen. Heinäkuun 2026 alusta konesalit siirtyivät sähköverossa luokasta II luokkaan I, jolloin vero nousi 0,05 sentistä 2,24 senttiin kilowattitunnilta, noin 45-kertaiseksi; sadan megawatin laitoksella se tarkoittaa vuosilaskun nousua noin 440 000 eurosta lähelle 19,6 miljoonaa euroa (AI Suomi). Kun käyttökustannus hyppää näin, marginaaliset koneet poistetaan aiemmin, ja se näkyy e-jätevirrassa. Sama tekoälybuumi, joka vie louhinnalta puhtaimmat megawatit, kiihdyttää myös raudan kiertoa, kun louhijat joko vaihtavat tekoälyyn tai karsivat kalustoaan kiristyvän katteen alla.

Staking: kevyt sähkö, mutta ei jalanjäljetön

Proof of Stake kääntää yhtälön nurin. Ethereumin validaattori ei ole louhintahalli vaan tavallinen palvelin, joka kuluttaa kymmeniä watteja, kestää vuosia ja on saman tien yleiskäyttöinen: samaa rautaa ajavat pankit, pelistudiot ja verkkokaupat. Siksi PoS-verkon e-jäte ja vesijalanjälki ovat marginaalisia, eikä puhtaan sähkön paradoksi koske sitä samalla tavalla. Energian osalta kysymys on käytännössä ratkaistu, kuten kävimme läpi jutussa stakingin energialaskusta.

Lähes nolla ei silti ole nolla. Likvidi staking ja ammattimaiset operaattorit keskittävät validoinnin harvoille palvelimille, ja hajautetun validaattorin tekniikka (DVT) päinvastoin moninkertaistaa laitteiden määrän, koska yksi validaattori jaetaan usealle koneelle redundanssin vuoksi. SSV:n kaltaiset verkot tekevät tästä nimenomaisen vaihtokaupan: enemmän rautaa vastineeksi hajautuksesta. Jalanjälki ei siis katoa PoS:ssa, vaan se vaihtaa muotoa sähköstä laitemääräksi ja keskittymiskysymykseksi. Eri PoS-verkot myös eroavat toisistaan: Solana vaatii selvästi raskaamman palvelimen kuin Ethereum.

MiCA pakottaa sähkön, piilottaa veden ja e-jätteen

Sokea piste ei ole pelkkää sattumaa, vaan osin sääntelyn rakentama. EU:n MiCA-asetuksen kestävyystietojen tekninen sääntely (komission delegoitu asetus (EU) 2025/422) tekee pakolliseksi täsmälleen yhden tunnusluvun: konsensusmekanismin koko vuotuisen sähkönkulutuksen kilowattitunteina (EUR-Lex). Yli 500 000 kilowattitunnin kuluttajilta vaaditaan lisäksi uusiutuvan osuus, energiaintensiteetti transaktiota kohden ja kasvihuonekaasupäästöt. Vesi, e-jäte, energian lähdejakauma ja epäsuorat Scope 3 -päästöt ovat sen sijaan vapaaehtoisia.

Lopputulos on nurinkurinen: se ainoa luku, jonka laki pakottaa julkaisemaan, on juuri se sähköluku, joka jättää sokean pisteen pimentoon. Vesi ja e-jäte eli ne erät, jotka eivät katoa puhtaalla sähköllä, jäävät vapaaehtoisuuden varaan ja käytännössä siis julkaisematta. Suomessa Finanssivalvonta valvoo kryptopalvelun tarjoajia, kuten pörssejä ja säilytystä, ja MiCAn siirtymäaika päättyi täällä jo kesäkuussa 2025. Itse louhinta ei ole luvanvarainen rahoituspalvelu, joten sen fyysistä jalanjälkeä ei valvo Suomessa yksikään viranomainen kokonaisuutena.

Mitä sijoittajan ja louhijan kannattaa seurata

Jos sähköluku ei kerro koko jalanjälkeä, mitä sitten kannattaa katsoa? Viisi kysymystä erottaa aidosti kevyen laitoksen sellaisesta, joka vain sattuu sijaitsemaan puhtaassa verkossa.

• Jäähdytystapa: suljetun kierron upotus- tai ilmajäähdytys ja lämmön talteenotto sitovat vähemmän vettä kuin avoin haihdutusjäähdytys.
• Sähkön lähde: tuuli ja ydinvoima painavat epäsuoran vesijalanjäljen matalaksi, hiili ja kaasu korkealle, riippumatta siitä missä halli fyysisesti sijaitsee.
• Laitteen kiertonopeus: kuinka usein kalusto vaihtuu, ja siirtyvätkö vanhat koneet jälkimarkkinalle vai suoraan romuksi.
• Kierrätys: onko laitoksella SER- eli sähkö- ja elektroniikkaromun käsittely kunnossa vai jääkö elinkaaren loppupää hoitamatta.
• Vapaaehtoinen raportointi: julkaiseeko palveluntarjoaja MiCAn vapaaehtoiset vesi- ja e-jätetunnusluvut vai pelkän pakollisen sähköluvun.

Viimeinen varoitus koskee kompensaatioita. Hiilikrediitit ja metaanin talteenotto voivat parantaa laitoksen hiilitasetta, mutta ne eivät korjaa vettä, metallia eivätkä e-jätettä; tokenisoitu hiilikrediitti on oma markkinansa, jonka laatu vaihtelee rajusti. Puhdas energiamix on välttämätön, mutta se ei yksin tee louhinnasta jalanjäljetöntä. Rauta jää aina jäljelle.

Usein kysytyt kysymykset

Kuluttaako Bitcoin-louhinta oikeasti vettä, vaikka koneet jäähdytetään ilmalla?

Kyllä, mutta suurin osa on epäsuoraa. Alex de Vriesin mukaan 80-90 prosenttia louhinnan vesijalanjäljestä syntyy sähköntuotannossa, kuten vesivoiman haihdunnassa ja lämpövoiman jäähdytyksessä, ja vain 10-20 prosenttia hallin omassa jäähdytyksessä. Siksi tuulisähköllä toimivan laitoksen vesijalanjälki jää pieneksi riippumatta jäähdytystavasta.

Miksi ASIC-louhureista tulee e-jätettä niin nopeasti?

ASIC on kertakäyttöinen SHA-256-piiri, jota ei voi ohjelmoida muuhun käyttöön. Kun uudempi ja tehokkaampi malli tekee vanhasta kannattamattoman, laitteelle ei ole jälkikäyttöä kuten näytönohjaimille. De Vriesin ja Stollin arvio taloudellisesta käyttöiästä on noin 1,29 vuotta, vaikka tekninen ikä on 5-7 vuotta.

Onko stakingilla e-jäte- tai vesiongelmaa?

Käytännössä ei. Proof of Stake -validaattori on tavallinen palvelin, joka kestää vuosia ja kuluttaa kymmeniä watteja, joten sen e-jäte ja vesijalanjälki ovat marginaalisia. Kysymys siirtyy laitteiden määrästä keskittymiseen, kuten likvidiin stakingiin ja pilvipalveluihin.

Pakottaako MiCA louhijat kertomaan vedenkulutuksen ja e-jätteen?

Ei. Delegoitu asetus (EU) 2025/422 tekee pakolliseksi vain sähkönkulutuksen kilowattitunteina; uusiutuvan osuus, energiaintensiteetti ja kasvihuonekaasut tulevat pakollisiksi suuremmilla kuluttajilla, mutta vesi ja e-jäte ovat vapaaehtoisia. Suomessa Finanssivalvonta valvoo palveluntarjoajia, ei itse louhintaa.

Tekeekö pohjoismainen puhdas sähkö louhinnasta ympäristöystävällistä?

Se poistaa suurimman osan hiili- ja vesijalanjäljestä, mutta ei laitteiden valmistuksen ja e-jätteen jalanjälkeä. Elinkaarianalyysin mukaan valmistus voi olla jopa 80 prosenttia kokonaisvaikutuksesta, kun käytön aikainen sähkö on puhdasta.

Marcus Okafor seuraa HOGE Wirelle louhinnan ja energian rajapintaa.